— Don’t try this at home —
Asiat voi tehdä monella tavoin, oli kyse sitten työelämän tehtävistä, opiskelusta tai vaikkapa ruokaostosten hoitamisen kaltaisista arkiaskareista. Itse tapaan suosia niin sanottua eräajomenetelmää, joka käytännössä tarkoittaa tekemättömien töiden jättämistä roikkumaan siiheksi, kunnes kasaantuneiden tehtävien backlog on purettavissa lyhyellä mutta sitäkin intensiivisemmällä työrupeamalla. Parhaita tuloksia tämä lähestymistapa tuottaa nimenomaan yliopisto-opintojen saralla: jos laiskottelee kuukausikaupalla ja puurtaa sitten lyhyen aikaa hullun lailla, voi sen jälkeen taas vetää kauankin lonkkaa ja silti ohittaa useimmat muut opiskelutahdissa.
Jo yliopisto-opintojeni alkuvaiheessa päätin, että valmistuisin 22-vuotiaana, mihin mennessä olisin käynyt myös armeijan. Pääasiassa Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa suorittamani opinnot olivat loppukevääseen 2000 mennessä edenneet siihen vaiheeseen, että tavoitteen toteutuminen oli realistista: paria pientä opintosuoritusta lukuun ottamatta tutkinnostani puuttui lähinnä pro gradu -tutkielma, jonka tulisin pääaineeni ja suorittamieni syventävien opintojen mukaisesti tekemään todennäköisesti jostain englannin kieleen ja kielenkääntämiseen liittyvästä aiheesta.
Koska olen syntynyt joulukuussa 1977, minun oli valmistuttava viimeistään marraskuussa 2000 järjestettävässä humanistisen tiedekunnan publiikissa eli tutkintojenjakotilaisuudessa, jos halusin saavuttaa tavoitteeni. Tutkielman tarkastajille on humanistisessa varattava noin kolme viikkoa aikaa työn lukemista ja arvostelemista varten, joten gradu oli palautettava tiedekunnan kansliaan viimeistään 20. lokakuuta 2000. Muussa tapauksessa valmistuminen siirtyisi 23-vuotispäiväni yli, mitä en missään nimessä halunnut.
Tutkielman tekoa helpottaisi se, että olin kirjoittanut keväällä seminaarityön käytännössä samasta aiheesta, jota gradunikin käsittelisi. Olin valinnut aiheeksi tietyntyyppisessä käännöstekstissä esiintyvän redundanssin eli yleistajuisesti ilmaistuna toiston. Ideana oli tarkastella, mikä yhteys redundanssilla on populaaritieteellisen tekstin käännöksen luettavuuteen.
Jo seminaarityön, ja samalla gradun, aiheen valinta oli ollut varsinainen tarina. Suorittaessani alkukeväästä seminaarikurssia olin myöhään eräänä iltana muistanut, että seuraavana aamuna minun pitäisi palauttaa professorille työn lopullinen aihe ja seminaarityön sisällysluettelon runko paperilla. Koska kummastakaan ei ollut siinä vaiheessa tietoakaan, valitsin aiheen viidessätoissa sekunnissa etsimällä sopivalta kuulostavan sanan vanhoista kielitieteen kurssien muistiinpanoistani: ”redundanssi”. Valitsemani aihe ja alustava suunnitelmani vaikuttivat seminaaria vetäneen professorin mielestä varsin lupaavilta, ja lopullinen seminaarityökin sai erinomaisen arvosanan.
Vuoden 2000 kesän käytin erinäisiin graduun liittymättömiin projekteihin, kuten ulkomaanmatkaan. Tutkielman kirjoittaminen alkaisi vasta syksyllä, kun saisin muut tehtävät alta pois. Gradunteossa apuna olisi seminaarityöni, jota en halunnut kuitenkaan käydä suoraan laajentamaan graduksi. Päinvastoin halusin käyttää seminaarityöni tekstiä gradussa niin vähän kuin mahdollista, vaikka aihe oli periaatteessa lähes sama.
Seminaarityön kirjoittamisen jälkeen erehdyin ostamaan Juha T. Hakalan Graduoppaan. Alustavan selailun jälkeen Graduopas paljastui amerikkalaishenkiseksi feel good -jaaritteluksi, jossa hehkutettiin mind map -tekniikkaa ja annettiin muun muassa seuraavanlaisia ”neuvoja”:
Luova luonnostelu on sopan hämmentämistä. Piirtämistä välillä tajunnanvirtana ja välillä tarkasti mittaillen, tehtävän ja ympäristön erittelyä ja arviointia, lähdemateriaaliin tutustumista, ”arkkitehtuurikylpyjä” todellisessa ympäristössä sekä lehtiä selaillen, suunnittelutehtävän pohtimista bussissa.
Näistä ohjeista on ehkä apua skitsofreniasta kärsiville graduntekijöille, mutta olen sitä mieltä, että jos joku joutuu erikseen lukemaan kirjoista, miten tutkielma tehdään, hän ei pysty tekemään tutkielmaa lainkaan. Tästä näkökulmasta Hakalan opus muistuttaa Dale Carnegien kuuluisaa teosta Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, josta ei voi kuin ihmetellä, kenelle se on suunnattu.
Parasta psyykkausta ei siis suinkaan ole tyhjänpäiväinen humpuuki, jonka tarkoitus on kohottaa itsetuntoa, vaan vanhojen gradujen selaileminen kirjastossa: koska keskivertogradu – sellainen, joka minunkin oli tarkoitus tehdä – on alasta ja yliopistosta riippuen joko keskinkertaisuuden ylistys tai aivan silkkaa Scheißea, aiemmin tehtyjen tutkielmien lukeminen antaa realistisen kuvan siitä, mitä lopputöiltä todella odotetaan. Asteikon huonoimpia arvosanoja saaneisiin graduihin tutustuminen voi itse asiassa olla jopa erinomaista viihdettä.
Oma graduni koostuisi kahdesta osasta: varsinaisesta tutkielmaosuudesta sekä liitteistä, jotka sisältäisivät aineistona käytetyn tekstimateriaalin. Sääntöjen mukainen tutkielmaosuuden minimipituus oli viitisenkymmentä sivua, mutta pituusvaatimukseen vaikutti myös liitteiden lopullinen koko. Otin arvosanatavoitteeksi cum laude approbaturin, sillä se on ”perusgradun perusarvolause”. Parempi mainesana olisi vaatinut huomattavasti enemmän työtä kuin mitä aikatauluni antoi myöden, kun taas cum laudea huonompi arvosana olisi näyttänyt tutkintotodistuksessa ikävältä.
Pelkällä lähde- ja liitemateriaalilla ei gradunteossa pitkälle pötkitä, mutta päätin joka tapauksessa aloittaa siitä. Varsinainen tutkielmanteko ei näet alkaisi ennen kuin liitemateriaali olisi kasassa, koska tutkielmassa oli tarkoitus käsitellä juuri kyseisen aineiston luettavuutta ja muita sitä sivuavia tekstilingvistisiä ominaisuuksia. Valitettavasti menin tuhlaamaan suurimman osan alkusyksyä täysin epäolennaiseen puuhasteluun, joten onnistuin aloittamaan liitteitä koskevan valmistelevan työn vasta syyskuun loppupuolella.
Puolentoista viikon pyörittelyn jälkeen, lokakuun alussa, aineisto oli valmis, ja saatoin aloittaa gradun varsinaisen kirjoittamisen. Ongelmana vain oli, että valitsemaani lokakuun 20:n päivän takarajaan oli enää kolmisen viikkoa. Kaavailemani aikataulu aiheutti tutkielmani ohjaajissa takuulla sydämentykytystä, varsinkin kun oli selvää, että logistisista syistä en ehtisi tapaamaan heitä kertaakaan henkilökohtaisesti vaan joutuisin luottamaan pelkkään puhelin- ja sähköpostiyhteydenpitoon.
Lokakuun seitsemäntenä päivänä aikaa oli alle kaksi viikkoa, ja gradusta oli siinä vaiheessa olemassa pelkkä ranskalaisista viivoista rakennettu kaksisivuinen runko. Koska en halunnut käydä lainaamaan aiemman seminaarityöni tekstiä, tarkoitti tämä, että joutuisin kirjoittamaan viisikymmentä sivua tekstiä kymmenessä päivässä.
Ohjaajina toimineista professoreista pidin yhteyttä lähinnä toiseen, jonka tunsin paremmin. Lokakuun yhdeksännestä päivästä alkaen ryhdyin kirjoittamaan tutkielmaani niin nopeasti kuin vain pystyin. Pommitin professoria tiiviiseen tahtiin – pahimmillaan muutaman tunnin välein – lähettämilläni sähköpostiviesteillä, joiden liitteenä saattoi olla sivukaupalla uutta tekstiä. Olin etukäteen ilmoittanut, että minua ei haittaisi, vaikka hän ei ehtisikään antaa palautetta. Toki sain palautettakin hieman, mutta aikatauluni oli niin tiukka, että en jättänyt professorille juuri mitään todellisia mahdollisuuksia tutkielmani varsinaista substanssia koskevien kommenttien antamiseen.
Valtaosa gradustani, yli neljäkymmentä sivua, syntyi 10.–18. lokakuuta 2000. Tapanani on usein hioa kirjoituksiani lievää suuremmalla pieteetillä, mutta sellaiseen ei nyt ollut varaa: valmista tekstiä piti käytännössä syntyä ensimmäisellä yrityksellä. Aluksi työskentelin vain muutaman tunnin päivässä, mutta takarajan lähestyessä uhkaavasti päivät pitenivät ensin kuusi-, sitten kahdeksan- ja lopulta kaksitoistatuntisiksi. Kun gradu oli loppusuoralla, toinen ohjaajista lähetti minulle sähköpostiviestin, jossa hän ilmoitti, ettei enää lähetä tarkempaa palautetta vaan antaa lyhyen yleisarvion koko gradusta. Hän onnitteli hankkeen onnistuneesta loppuunviennistä ja ennusti arvosanaksi ”melko vahvaa” cum laudea.
Vaikka tilanne siis vaikutti tässä vaiheessa periaatteessa hyvältä, tiesin, että vielä ei sopinut huoahtaa, sillä tutkielmani oli yhä kirjoitteilla ja tutkielmaan kuulunut sanamääräanalyysi puuttui edelleen tyystin: siitä ei ollut olemassa edes ranskalaisista viivoista koostuvaa versiota. Koska laakereillani lepäämiselle ei jäänyt sijaa, työskentelin graduni parissa intensiivisesti palautusta edeltävään yöhön asti. Laskin aineistosta sanojen esiintymiä aamuyön tunteina silmät ristissä – sotkuista tukkimiehen kirjanpitoa kynällä ja paperilla pitäen – niin nopeasti kuin suinkin pystyin.
Palautuspäivän aamuna herätyskelloni oli soimassa puoli viiden aikoihin – puolitoista tuntia nukkumaanmenon jälkeen. Tutkielma oli käytännössä valmis, mutta sekä oikoluku että lähteiden viimeistely olivat yhä tekemättä. Tarkistin sähköpostini heti herättyäni ja havaitsin suureksi yllätyksekseni saaneeni vanhaan seminaarityöhöni perustuvaa palautetta tutkielmani toiselta ohjaajalta, josta ei ollut aiemmin kuulunut juuri mitään. Yllätyspalautteessa vaadittiin muun muassa parempaa ”teorian ja empirian dialogia”, ja yritin parhaani mukaan pikaisesti korjata tai ainakin silotella jopa tällaisia laajoja ongelmakokonaisuuksia viime metreillä.
Tutkielmasta puuttui edelleen tiivistelmäsivu. Koska olin käyttänyt edelliset kaksi viikkoa intensiiviseen kirjoitustyöhön, graduni sisältö oli päällimmäisenä mielessäni ja tiivistelmän ensimmäisen version kirjoittaminen kävikin yhdessä hujauksessa. Käytin silti kaikesta huolimatta yli puoli tuntia tiivistelmän kieliasun hiomiseen, sillä tiivistelmäsivun saattaisi joku joskus lukeakin, kun taas tarkastajia lukuun ottamatta tuskin kukaan erehtyisi lukemaan graduani huolella. Lopullinen tiivistelmä antaakin gradustani hieman todellisuutta ruusuisemman kuvan.
Kiire alkoi tässä vaiheessa olla melkoinen. Gradun lähdeluettelo oli edelleen varsin laihan oloinen, ja palautuksen takarajaan oli aikaa enää noin kuusi tuntia. Tein siis pikavisiitin Porthaniaan, jossa silloinen historiallis-kielitieteellinen kirjasto sijaitsi. Kasattuani kirjastossa sopivan lähdearsenaalin sivuviittauksineen palasin kotiin tietokoneeni ääreen viimeistelemään graduani.
Kun puuttuvat lähteet olivat paikoillaan, tutkielma kaipasi vielä ”viimeistä silausta”, jos klisee sallitaan. Tiesin graduun jäävän tiettyjä kauneusvirheitä, kuten liialti oppikirjamaisiin teoksiin tukeutuvan lähdeluettelon, mutta metodologisten seikkojen kaltaisten laajempien ongelmien korjaamiseen ei ollut olemattomiin kutistuneen aikataulun puitteissa mahdollisuutta. Löytääkseni kaikki tekstiin pujahtaneet kielivirheet luin koko gradun kaksi kertaa läpi rivi riviltä viivoittimen avulla. Koko aamupäivän elin pelkillä suklaapatukoilla, sillä kaiken hektisyyden keskellä ei kunnon aterioinnille liiennyt aikaa.
Puolenpäivän maissa tutkielmani alkoi olla palautusta vaille valmis. Niihin aikoihin asuin Helsingin Pohjoisrannassa, josta on noin vartin kävelymatka yliopistolle. Gradu oli palautettava humanistisen tiedekunnan kansliaan kahtena irtolehtikappaleena kanslian aukioloaikana, jos halusi valmistua vielä marraskuussa. Kanslia sulkeutuisi klo 14.00, ja käytössäni oli vain hidastoiminen mustesuihkutulostin. Aika oli todellakin kortilla.
Pohdittuani tilannetta hetken päätin tulostaa yhden kappaleen graduani omalla tulostimellani ja monistaa siitä toisen kappaleen yliopiston päärakennuksen kopiokoneilla. Kiirettä helpotti hieman se, että olin tulostanut tutkielman liiteosat jo edellisenä iltana. Aikaa oli kuitenkin erittäin vähän, ja tulostinkin tutkielmani kymmenen sivun erissä, jotta alkuosan tulostuessa ehtisin vielä viimeistellä gradun loppuosaa.
Koko tutkielma oli lopullisesti valmis kello 12.40:n tienoilla. Tarkistin useaan kertaan, että jokainen arkki tiivistelmälehteä myöden oli samassa nipussa, minkä jälkeen laitoin graduni ainoan kappaleen reppuuni, heitin repun selkääni ja juoksin koko matkan Kruununhaan halki yliopistolle.
Onnekseni päärakennuksen uuden puolen kopiokoneille ei ollut jonoa, joten sain tutkielman lisäkappaleen monistettua varsin ripeästi ja tuskattomasti. Projekti oli viimein pulkassa, ja jäljellä oli enää virallinen osuus eli tutkielman palautus. Huojentuneen tyytyväistä hymyäni peitellen kannoin tutkielmani päärakennuksen toisessa kerroksessa sijaitsevaan tiedekunnan kansliaan, asetin kaksi satasivuista paperipinoa kanslian pöydälle mahdollisimman epädramaattisen oloisesti ja totesin pöydän takana istuneelle opintosihteerille arkisen lakonisesti: ”Täs ois mun gradu.”
Kello oli neljätoista minuuttia yli kolmentoista – ylimääräistä aikaa oli jäänyt ruhtinaalliset kolme varttia.
Kotiin palattuani lähetin työni ohjaajille sähköpostiviestin, joka alkoi seuraavasti:
Ilmoitan täten juhlallisesti, että olen palauttanut pro gradu -tutkielmani kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kansliaan tänään 20. lokakuuta vuonna 2000 kello 13:14:06, mistä minulla on päivämäärällä varustettu kuitti/lipare todisteena.
Kokonaisuutena arvioiden olen harvinaisen tyytyväinen graduprojektini läpiviennin onnistumiseen, varsinkin kun valmistuin suunnitellusti marraskuun 2000 publiikissa ja kun gradun arvosanaksikin varmistui cum laude. Oikea suhtautumistapa tutkielmantekoon on tietysti jokaisen opiskelijan ja jokaisen tutkielman kohdalla erilainen. Oma tavoitteeni oli saada aikaan sisällöltään asiallinen gradu, jonka arvosana olisi vähintään keskitasoa eli aiemmin mainittu cum laude. Koska halusin valmistua tiettyyn päivämäärään mennessä ja koska ansiotyön tekemisen kaltaiset aktiviteetit eivät häirinneet tutkielmahankettani, käyttämäni metodi osoittautui ainakin omalla kohdallani parhaaksi. Strategiani voisi ehkä tiivistää kahteen sanaan: keskity olennaiseen.
Lienee syytä painottaa, että opinnäytteeni ei edustanut todellista tieteellistä tutkimusta saati sisältänyt järin syvällistä pohdintaa. Graduni metodissa oli jopa eräs suurehko looginen aukko, johon tarkastuslausunnossa ei suoranaisesti puututtu. Lopputuloksesta tuli silti mielestäni vähintäänkin säällinen, ainakin tutkielmiin kohdistuvien odotusten mittareilla.
Kun olen lueskellut yliopiston eri tiedekunnissa hyväksyttyjä graduja ja syventävien opintojen tutkielmia, en voi kuin hämmästellä sitä, miten jotkut saavat graduihin uppoamaan jopa vuositolkulla aikaa. Jos suunnitelmissa ei häämötä erinomainen arvosana, jatko-opinnot tai muu ylevä tavoite, kannattaa järjestää itselleen kuukauden–parin verran vapaata, kirjoittaa gradu ”pois kuleksimasta” ja jatkaa elämäänsä. Kukin tietysti taaplaa tavallaan.
Noin viisi vuotta yllä olevassa tarinassa kuvatun graduprojektin jälkeen sain aikaiseksi toisenkin gradun, tällä kertaa kansainvälisen oikeuden alalta. Kunnianhimoinen tavoitteeni oli tehdä gradu parissa kuukaudessa arvosanalla magna, mutta kävikin kuten vanhassa anekdootissa, jossa hiiri oli kissalle räätälinä. Onnistuin kasaamaan 80-sivuisen englanninkielisen gradun arvosanalla eximia, mutta aikaa vierähti kokonaiset viisi kuukautta.
Jälkimmäisen graduni kirjoittamiseen ei ensimmäisestä gradusta poiketen liittynyt suurtakaan dramatiikkaa, joten tyydyn tässä vain toteamaan, että kyseinen tutkielma löytyy eräästä kotisivujeni osiosta. — Tsemppiä kaikille graduntekijöille!