Armeija-aikani mielenkiintoisimpia henkilöitä oli varuskuntamme komendantti. Puolustusvoimia tarkemmin tuntemattomille kerrottakoon, että komendantti ei ole sotilasarvo vaan tehtävänimike: kyseessä on upseeri, joka toimii varuskunnan päällikön lähimpänä apulaisena ja vastaa varuskunnan turvallisuudesta. Pesti on siis melko merkittävä, ainakin armeijan sisäisessä hierarkiassa, ja komendantin asemassa olevan upseerin voi tietenkin odottaa suhtautuvan tehtäväänsä vakavasti. Minulle jäi kuitenkin sellainen kuva, että tietyt kantahenkilökunnan edustajat erehtyvät hoitamaan työnsä joskus turhankin tarmokkaasti.
Komendanttimme piti alokaskaudella yksiköllemme turvallisuusoppitunteja, joiden tarkoitus oli selvittää varusmiehille varuskunnan, puolustusvoimien ja koko valtakunnan turvallisuuspolitiikkaa. Oppitunnit jäivät minulle ikuisesti mieleen, mutta eivät niinkään varsinaisen asiasisältönsä kuin tahattoman komiikkansa vuoksi. Komendantista oli näet ilmeisesti vakuuttunut siitä, että kaikkialla liikkui vakoojia. Paikalliset sotilaspoliisit pysäyttelivät hänen kertomansa mukaan joka viikko varuskuntaa kierteleviä ”arveluttavia diplomaattiautoja”, joissa on ”kymmenen antennia ja videokamera sisällä”. Vakoojia löytyi muualtakin kuin varuskunnan läheisyydestä: komendantti kertoi, että jopa hänen oman kotinsa eteen pysähtyy silloin tällöin hämäräperäisiä autoja, jotka kaasuttavat pakoon, kun niitä lähestyy.
Vainoharhaisilta vaikuttavia kauhujuttuja riitti useaksi tunniksi. Tarinat muuttuivat oppituntien edetessä yhä epäuskottavammiksi. Erityisesti seuraava lyhyt tarina jäi mieleeni: ”Kun lähditte viime viikolla ensimmäiselle alokasleirillenne, joukkojemme yli lensi tunnistamaton lentokone, joka valokuvasi meidät. Olen tehnyt pääesikunnalle virallisen ilmoituksen tapauksesta.” Suhtauduin tietenkin hieman skeptisesti Suomen ilmatilassa pyöriviin vieraan valtion vakoilukoneisiin, ja komendantin kertomukset alkoivat jo vaikuttaa hieman huvittavilta.
Komendantti tiedusteli luokalta, kuinka monen kotona oli käynyt ”niitä niinsanottuja ulkomaisia taulukauppiaita, jotka muka myyvät maalaamiaan tauluja rahoittaakseen opiskeluaan”. Vaikka kyseiset ”ovelta ovelle” -kauppiaat ovat kaiketi tuttuja ainakin useimmille kaakkoissuomalaisille – joista yksikkömme pääasiassa koostui –, vain harvat alokkaat uskalsivat nostaa kättään. Komendantti tivasi tiukemmin ja vaati enemmän käsiä ylös, ja lopulta suuri osa luokassa istuneesta kahdestasadasta varusmiehestä viittasi.
Tässä vaiheessa komendantti totesi: ”No niin! Teidätkin on kartoitettu!”
Näiden turvallisuusoppituntien jälkeen emme olleet komendantin kanssa enää missään tekemisissä, kunnes koimme yllätyksen varusmiespalveluksen puolessa välissä: näimme hänet valvomassa varusmiesten likaisten alushousujen palautusta varuskunnan liinavaatevarastolla viikoittaisen liinavaatevaihtomme yhteydessä! Tämä seikka herätti minussa ja tupakavereissani suurta hilpeyttä, ja ihmettelimmekin, miten niin huomattavassa tehtävässä oleva upseeri oli moisissa tehtävissä. Ehkäpä pääesikunta oli kyllästynyt vainoharhaisiin lentokoneraportteihin ja lähettänyt varuskunnan päällikölle kirjeen, jossa luki ”lähettäkää se jätkä vaikka liinavaatevarastolle”?
Kuukausia myöhemmin asia selvisi. Kotiutumisen yhteydessä palautimme kaikki varusteemme, ja meille jaetuista varusvaraston määräyksistä kävi ilmi, että komendantista oli tullut entinen komendantti: mies oli siirretty varusvaraston hoitajaksi. Virallinen titteli oli varmasti hienompi – ehkäpä ”materiaalijaoston operatiivisen osaston logistiikkaupseeri” tai jotain vastaavaa. Mutta varastonhoitaja mikä varastonhoitaja.
Ilmeisesti komendantin homma oli jäänyt kyseiselle upseerille jotenkin selkäytimeen, sillä varusteita palauttaessamme saimme kuulla tylyä tekstiä toimintamme ala-arvoisuudesta: ”Jos tässä menee yli kolme varttia, kaikkien kotiutuminen siirtyy viikolla.” Uhkaus oli melko epärealistinen, sillä armeija-aamuja oli siinä vaiheessa jäljellä kaksi (2). Varusvaraston päällikkö tuskin voi jaella ylimääräisiä palveluspäiviä tuollaisin perustein. Entinen komendantti oli kuitenkin ilmeisen vakavissaan, sillä hän säesti uhkauksiaan lähes kaikilla olemassa olevilla kirosanoilla.
Kotiutumispäivänä palautimme viimeiset varusteet. Koulutuksen tässä vaiheessa kaikilla kotiutuvilla varusmiehillä oli jo siviilivaatteet yllään, ja kaikki jäljellä olevat armeijan tavarat oli laitettu palautusta varten samaan valtavaan kangassäkkiin, jossa ne oli alun perin saatukin. Viimeinen varuspalautus järjestettiin kaksi tuntia ennen kotiuttamista. Varusvarastolla erehdyin toimimaan hieman käskyjen vastaisesti: epähuomiossa vedin raskasta säkkiäni lattiaa pitkin metrin verran sen sijaan, että olisin kantanut sitä ilmassa, kuten olisi tullut menetellä. Varuspalautusta valvonut ex-komendantti sattui epäonnekseni seisomaan selkäni takana, ja sain kuulla kotiutumisen kunniaksi rakentavaa palautetta.
”Jumalauta mikä jätkä! Katsokaa nyt tätä, saatana! Enkö mä vittu sanonut, että sitä helvetin säkkiä ei vedetä, vaan nostetaan! Saatanan äijä.”
Nämä jäivätkin – sotilaspassien jakoon liittyvää nimenhuutoa lukuun ottamatta – viimeisiksi sanoiksi, jotka kantahenkilökunta minulle 240:n palvelusvuorokauteni aikana sanoi.
Siis ”saatanan äijä”.