To hell and back
Lähettäjä: Juha Terho
Päivämäärä: 6.8.2000
Otsikko: ”This country of yours could use a bit of paint”, sanoin
Olen käynyt Englannissa monesti aiemminkin, mutta vasta monen viikon yhtämittainen oleskelu sai minut todella ymmärtämään, että Englanti on kehitysmaa – siis tyyppiä ”Uganda”, ”Bangladesh” tai ”Eritrea”. Tosin Englanti eroaa Afrikan ja Aasian kehitysmaista siinä, että kaiken maailman zimbabwet ja gambiat olivat todennäköisesti pitkälle kehittyneitä korkeakulttuureita siihen saakka, kunnes britit saapuivat siirtomaa-ajan alussa ja muuttivat valloittamansa alueet samanlaisiksi kehitysmaiksi kuin mitä Englanti on aina ollut.
Esimerkiksi paljon ylistetty Lontoo on todellisuudessa karmiva slummi: kaupunki on rakennettu suurimmaksi osaksi 1700-luvulla ja siivottu viimeksi 1800-luvulla. Kaupungin yleisilme on sen mukainen – varsinkin kun East Endin jätehuolto toimii niin, että roskat jätetään isoon kasaan keskelle katua ja sitten vain odotetaan, että tuuli vie ne pois.
Samaa tasoa on muukin yhteiskuntarakenne, olipa kyse sitten juoksevasta vedestä, sosiaaliturvasta, elintarvikehygieniasta tai vaikkapa paloturvallisuudesta. Koko Englanti on yksi valtava 60 miljoonan asukkaan tulipalohasardi, koska kaikki talot on rakennettu miten sattuu. Muualla maailmassa talojen kantavat rakenteet ovat yleensä seiniä tai pylväitä, mutta englantilaisia taloja pitävät pystyssä useimmiten ”load-bearing layers of paint” (kantavat maalipinnat). Jos esim. joku asuintalo on romahtamispisteessä, vähän maalia seiniin ja dwelling-toiminta jatkuu normaalisti.
Eivät kaikki englantilaiset kuitenkaan asu moisissa kuolemanloukuissa – jotkut nimittäin asuvat vielä surkeammissa oloissa: esimerkiksi Harrodsin vieressä 10-vuotiaat lapset nukkuvat kadulla pahvilaatikoissa solidiin Kalkutta-tyyliin. Kysymystä ”Spare change?” kuulee Lontoossa jatkuvasti. St. Paul’sin metroasemalla oli muuten jokseenkin koominen aiheeseen liittyvä kyltti: ”No begging – penalty 200 pounds”.
Liikennekin toimii miten sattuu. Kun liikennevaloissa jalankulkijoille tarkoitettu vihreä käy välkkymään, Englannin lakien mukaan se tarkoittaa sitä, että autoilijat saavat ajaa suojatietä ylittävien jalankulkijoiden päälle. Tällä lie jokin yhteys siihen, että Itä-Lontoossa toimii autokoulu, jonka nimi on ”SURMA School of Motoring”.
Englantiin haluaville voin kertoa vinkkinä, että hyödyllisin kyseisessä maassa tarvittava fraasi on ”Half a pint of some awful crap, please, since odds are that you don’t have anything else” (sekä kyseisen lauseen perään tarvittaessa lisättävä ”My friend Mikko here is paying. Cheers, mate.”)
Ja englantilaiset voisivat vähitellen opetella sen metrijärjestelmän. Rahasummatkin mitataan siellä vielä paunoissa. Mikä maa! Mikä valuutta!
Toisenlaista maata ja toisenlaista valuuttaa pääsin näkemään Jenkkilässä, jossa sukulaiseni (nimi poistettu) Terho hoitaa sitä cowboy-hommaa isohkolla maatilallaan ja toinen sukulaiseni (nimi poistettu) Terho hoitaa sitä jazz-hommaa vokalistin ja basistin ominaisuudessa. (Toki hänen bändinsä seuraamista häiritsi hieman se, että heidän kotikaupunkinsa pubeissa katsotaan kieroon kaikkia muita kuin 35-vuotiaita alemman keskiluokan white trash / redneck / trailer park -pariskuntia. ”A taste of Americana.”)
Koin kuitenkin melko jännittävän kokemuksen eräänä lauantai-iltapäivänä kyseisen kaupungin downtownissa, joka on parilla pilvenpiirtäjällä höystetty inner city -slummi. Kävelin ympäriinsä ja katselin kaupungin meininkiä, kunnes minulle yhtäkkiä valkeni, että meininkiä ei lauantaisin downtownissa ole: kaikki kynnelle kykenevät ovat nimittäin muuttaneet suburbia-systeemiin. Jokseenkin rapistunut downtown on tästä johtuen viikonloppuisin autio lukuunottamatta epämääräisiä nuorisoporukoita, joiden jäsenet puhuttelevat toisiaan proverbiaalista N-sanaa käyttäen ja tuijottavat uhkaavan näköisinä ainoaa kadulla kävelevää valkoista ihmistä (eli minua).
Ohitin Main Streetilla pienehkön joukon tällaista ”ghetto homeyz in da hood” -jengiä. Porukka noudatti leffoista tuttua kaavaa tarkasti: yksi lihava jätkä ja loput sellaisia, jotka ovat ulkonäöstä päätellen kuluttaneet viimeiset 15 vuotta kadulla nostellen niitä painoja.
Tilanne muistutti elokuvan ”Die Hard: Koston enkeli” kuuluisaa kohtausta, jossa Bruce Willisin esittämä John McClane joutuu tutustumaan erääseen harlemilaiseen jengiin. Tämä kuva ei kuitenkaan ole elokuvasta. Otin sen itse tässä tarinassa kuvatussa tilanteessa. © 1995 Twentieth Century Fox Film Corporation
Lihava kundi lähestyi minua ja kysyi minulta Dr. Dre -tyyppisellä gangsta-aksentilla: ”Hey man, you got any cigarettes on you, you know what I’m saying?”
Vastasin tähän kylmän rennosti: ”Yo, bro! I ain’t got shit! Now fuck off or I’ll whup yo’ ass! You know what I’m saying?”
(Todellisuudessa vastasin ”Sorry, I don’t smoke” ja jatkoin matkaani hikeä otsaltani pyyhkien.)
No joo. Yleisvaikutelmaksi USA:sta jäi se, että kaikki on isoa. Kaupassa on tavaroita tasan kahta kokoa: ”Extra Large” ja ”Fucken Large”. Luonnossakin on hoidettu sitä liiallisuuksiinmenohommaa: paikallinen versio nokkosesta on ”poison ivy”, jota on aivan joka puolella ja jonka koskettaminen aiheuttaa tuskallisen kuoleman 20 sekunnissa. And remember, Mr. Bond: there is no antidote. (diabolical laughter)
Isointa USA:ssa ovat kokislasin jääkuutiot: lasissa on tyypillisesti 95 % jäitä ja 5 % kokista. Tosin vastapainoksi amerikkalainen litra (”gallon”) on melkein neljä kertaa eurooppalaisen litran kokoinen.
Ja sitten ne ihmiset. Hyvä luoja, Jeesus Kristus, voi proverbiaalinen herranjumala: amerikkalaiset ovat LIHAVIA. Obesiteetin määrää ei voine käsittää. En ole vieläkään aivan toipunut näkemästäni.
Matkan huipennukseksi kävin New York Cityssa, jossa kaikki onkin sitten todellahkon isoa, kuten Rockefeller Center ja World Trade Center ja World Financial Center ja World Business Center ja World Money Center. Kaupungin proverbiaalinen kääntöpuoli on toki siinä, että esim. taksimatkan varrella oli aee-vvvan käsittämättömiä superslummeja, joita en käy tyrmäämään, koska ne tyrmäävät itse itsensä. Kun sellaisten slummien läpi matkusti, tuntui siltä, kuin olisi palannut Englantiin.
Niin. Yleisesti ottaen matka oli siis antoisa ja isännät ystävällisiä.
–Juha
Jälkikirjoitus
Yllä oleva matkakertomus jäi alun perin hieman vajaaksi, sillä siitä puuttui seuraava lyhyt anekdootti. Kun olin lähdössä New Yorkista pienehköllä propellikoneella Yhdysvaltain sisäiselle lennolle, koneemme joutui odottamaan Newarkin lentokentällä yli tunnin päästäkseen kiitoradalle nousukiitoa varten. Kuten tunnettua, it ain’t over till the fat lady sings. Kun kone viimein oli pääsemässä lähtemään, matkustamon etuosassa istunut valtavan lihava amerikkalaisrouva pomppasi seisomaan ja huusi vihaisena lentoemännälle, että hänen matkatavaransa olivat syystä tai toisesta jääneet lojumaan pitkin kiitorataa:
– Hey! What the hell is my luggage doing down there on the tarmac?
– Please, Ma’am. You must remain seated until the plane has taken off.
– For cryin’ out loud, it’s my luggage! It’s down there, it’s all over the place on the goddamn tarmac!
– Hold on, Ma’am, I’ll see what I can do.
Muutaman minuutin commotion-tyyppisen sähläyksen jälkeen paikalle saapui eri etnisiä vähemmistöjä edustaneiden lentokenttätyöntekijöiden joukko, joka nosti Ma’amin kapsäkit kiitoradalta lentokoneen ruumaan. Tilanteesta hämmästyneenä ja lievää suuremmasta jet lag -pöllystä muutenkin pöllämystyneenä jäin odottamaan kynsiäni purren propellikoneemme lentoonlähtöyrityksiä...
Pakolliset kylttikuvat
Tämä kuva on otettu Englannissa,
vaikka tienviitoissa lukeekin ”New York” ja ”Boston”!
Tässä John F. Kennedyn lentokentällä olevassa kyltissä tiedotetaan, että tax free -kauppaa saavat käyttää vain ne henkilöt, jotka matkustavat ”Yhdysvaltojen ulkopuolisiin maihin”. Mitä ovat Yhdysvaltojen sisäpuoliset maat? Etelä-Afrikan sisäpuolinen maa on Lesotho, mutta vastaavaa esimerkkiä on vaikea löytää Yhdysvaltojen sisältä.
Och samma på engelska
Delving into the anthropological intricacies of British culture with my colleagues
(in this picture, I’m the proverbial man in the middle)
Mikko Z. at Lower Marsh, positioned next to a display of the long-standing British tradition of vandalizing street signs (one of Mikko’s digits can be seen pointing at the anatomical region referred to by the sign in its altered state)