Japani-puristi kuristi juristituristit
Matkailu avartaa. En ole aivan perillä tuon sanonnan merkityksestä, mutta kliseistä koostuvat kömpelöt matkakertomukset alkavat yleensä sillä. Tämä matkakertomus kertoo matkastamme Japaniin huhtikuussa 2009.
Sisällys
- Ensivaikutelmasta.
- Habitaatista ja estetiikasta.
- Kielestä.
- Kohteliaisuudesta.
- Teknologiasta.
- Herkuista.
- Osta toki Tokiosta.
- Epäloogista.
- Epilogista.
I
Ensivaikutelmasta.
Matkakumppanilleni matka Japaniin oli jo kolmas, kun taas minä en ollut käynyt siellä koskaan aiemmin. Ensimmäinen havaintoni Japanista oli, että Venäjä on varsin iso maa. Lento Helsingistä Tokioon näet kulkee noin yhdeksän tunnin ajan ainoastaan Venäjän yli.
Laskeutuessamme Naritan lentokentälle matkan ajoitus osoittautui onnistuneeksi. Kirsikkapuut olivat juuri puhkeamassa kukkaan, joten tiesimme saavamme nähdä matkan aikana kukkien koko elinkaaren nupuista aina lakastumiseen saakka. Koska oli huhtikuun alku, myös sushi oli kauneimmillaan ja haikut kirmasivat riisipelloilla kuin samurait konsanaan.
Toisin kuin Euroopassa matkustettaessa, Japanissa ei tarvitse pelätä näyttävänsä turistilta, sillä ulkonäkö paljastaa joka tapauksessa, ettei kuulu paikallisväestöön. Tämä sinänsä selvä tosiseikka on jäänyt huomaamatta japanilaisiksi itseään luulevilta fanaatikoilta, niin sanotuilta hattunörteiltä, joita kohtasimme ikävä kyllä jo menolennolla. Hattunörtit ovat länsimaisista turisteista raivostuttavimpia. Heidän keskeisiin tunnusmerkkeihinsä kuuluvat ylenpalttinen Japani-hehkutus sekä tekoälyköhtävä gootti-look, johon sisältyy pukinparta, poninhäntä ja tietenkin nörttihattu. Viimeksi mainitun yksityiskohdan tarkoitus on jäänyt meille jossain määrin epäselväksi. Hattunörtit ovat hattuineen joka tapauksessa niin tuskastuttavia, että en halua kirjoittaa heistä enää sanaakaan.
Tyypillisimpiä ”turistimokia” on se, että jättää suksensa nojaamaan Tokion metron laituriportteja vasten.
II
Habitaatista ja estetiikasta.
Aasialainen suurkaupunki poikkeaa habitaattina länsimaisesta vastineestaan tyystin. Länsimaista vastaavaa väenpaljouden, järjestelmällisyyden ja turvallisuuden yhdistelmää ei hevin löydä. Japanin kaupunkien omintakeinen ympäristö heijastaa varmaankin sekä japanilaista estetiikkakäsitystä että koko yhteiskunnan toimintaperiaatteita. Kokonaisvaltainen ylhäältä alas -suunnittelu näyttää olevan lapsenkengissään, mutta toisaalta detaljitason toteutus on sitäkin huolitellumpi. Mieleenpainuvimpia Tokion keskustan yksityiskohtia olikin kodittoman miehen pahvilaatikkoasumus, joka oli huomattavan paljon paremmassa järjestyksessä kuin kahden suomalaisen juristin hotellihuone.
Tokion valtavat ihmismassat eivät tunnu ahdistavilta, kun taas esimerkiksi Helsingissä saa pitää varansa vähänkin suuremmassa väkijoukossa. Suurimpia kulttuurišokin aiheita Japanissa lienee se, että porttikäytävät ja alikulkutunnelit eivät olekaan yleisiä käymälöitä. En tiedä, onko japanilaisilla sanaa pissis, mutta meillä on.
Tämä kuva ei ole Tähtien sodasta eikä Malminkartanon aseman kulmilta, vaan kuvassa on asuintalo Tokion kalleimpiin alueisiin kuuluvassa Shinjukussa.
Lähes mikä tahansa Tokion rakennus Suomeen sijoitettuna voittaisi suvereenisti Helsingin rumin rakennus -gallupin, ainakin jos Makkarataloa ei saisi äänestää. Japanilaisia näyttäisi kiinnostavan talojen julkisivuissa vain pohjakerros; muuta seinätilaa pidetään ilmeisesti arvottomana. Tokion katukuvaa ei siltikään voi kokea kovin epäesteettiseksi, sillä huomio kiinnittyy laajojen kokonaisuuksien sijasta huolellisesti ylläpidettyihin detaljeihin.
On mielenkiintoista havaita, että japanilaiset ilmeisesti pitävät enemmän pienistä ja ahtaista tiloista kuin läntisen ihanteen mukaisesta avaruudesta. Suur-Tokion alue on jaettu pääosin hyvin pieniin ja kapeisiin tontteihin, ja pienimittakaavaisuus näyttäisikin edistävän kaupungin elävyyttä. Tokion suuret pilvenpiirtäjäkompleksit taas ovat ympäristöltään yhtä hiljaisia kuin vastineensa länsimaissa. Äärimmäisenä esimerkkinä toimii 1990-luvulta alkaen rakennettu Odaiban kaupunginosa, joka on perustettu täyttömaalle ja jonka suunnittelussa ei ole käytetty alle 500-metrisiä viivoittimia. Odaiban kadut olivat täysin autioita, vaikka alueen valtavissa messuhalleissa pyöri paikoin hyvinkin suuria ihmismassoja.
Japanin puutavarateollisuuden lippulaiva: Odaiban saha.
III
Kielestä.
Oli mielenkiintoinen kokemus olla pitkästä aikaa lukutaidoton. Emme siis vielä lukeneet japania kuin avointa kirjaa tai hallinneet kieltä kuin proverbiaaliset runebergit, mutta matkakumppanini oli päässyt japanin opiskelussa jo hyvään vauhtiin. Itsekin olin ehtinyt ennen matkaa opetella parikymmentä japanin kirjoitusmerkkiä, eikä sujuvaan lukutaitoon olisi tarvittukaan kuin muutama tuhat merkkiä lisää. Voi kysyä, kuinka moni oppisi lukemaan, jos suomea kirjoitettaisiin samanlaisella kirjoitusjärjestelmällä kuin japania. Japanissa lukutaitoprosentti on sata, vaikka kotieläimet otettaisiin mukaan laskuihin.
Japanilainen kissa (latinaksi felis domesticus) lukee.
Keskeisessä asemassa Japanin kirjoitusjärjestelmässä ovat kiinalaisperäiset kanji-merkit. Tuhannesta yleisimmästä kanji-merkistä noin puolet muistuttaa jonkinlaista temppeliä ja noin puolet jonkinlaista ukkoa. Lienee sanomattakin selvää, että yksikään kyseisistä merkeistä ei kuitenkaan tarkoita temppeliä tai ukkoa. Ainoita kanji-merkkejä, jonka ulkoasu vastaa merkitystä, on asemaa tarkoittava 駅. Merkki on suunniteltu muistuttamaan lyhennettä JR eli Japan Railways.
Kanjien ohella japania kirjoitetaan hiragana- ja katakana-merkeillä. Katakana muistuttaa ensi silmäyksellä yllättävän paljon hepreaa. En oikein tiedä, mitä tästä voisi sanoa suomeksi, mutta englannin kielestä löytyy onneksi sopiva sanonta – ”it’s Greek to me”. Hiragana- ja katakana-merkkejä kutsutaan yhteisesti kana-merkeiksi, mikä onkin loogista, koska (1) ”kana” esiintyy sanassa katakana mutta ei sanassa hiragana ja (2) loogisuus on japanin kirjoitusjärjestelmässä häilyvä käsite.
Yritin parhaani mukaan oppia japanin kieltä tarkkailemalla ympäristöäni ja pitämällä korvat auki. Paikallisilta tv-kanavilta tuli jatkuvasti varsin karmivia teinipop-esityksiä, joiden tekstityksistä oppi kirjaimia ja muuta lukutaidon kannalta olennaista. Huomasin myös muun muassa, että monessa asiayhteydessä esiintyi ilmaus ここから ja että puheessa toistui usein sanafragmentti mashta, jonka kerrottiin viittaavan imperfektiin. Sujuva kanssakäyminen japanilaisten kanssa ei ikäväkseni aivan onnistunut näillä eväillä.
Ulkomaalaisten japaninoppimista haittaa se, että englanninkielisiä kylttejä ja muita tekstejä on Tokiossa joka puolella. Jostain selittämättömästä syystä tämä ilmeisesti haittaa myös japanilaisten englanninoppimista, sillä paikallisten englannin taito ei ollut järin loistava. Mielenkiintoisista kokemuksistamme mainittakoon maahantulotarkastuksen vastaanottovirkailija, joka ei ilmeisesti osannut sanaakaan englantia, sekä hyvähköä englantia puhunut ystävällinen japanilainen pukumies, joka kävi oma-aloitteisesti keskustelemaan kanssamme hotellin hississä.
Viimeksi mainittu herra avasi keskustelun tiedustelemalla kotimaatamme. Kun kerroimme olevamme Suomesta, jatkorepliikki tuli kuin apteekin hyllyltä: ”Ooh! Finrando! Herushinki! Nokia! Very educated country!” Epäselväksi jäi, oliko miehellä plakkarissa yhtä ytimekäs vastaus kaikkien maailman valtioiden varalta, vai olisiko hän vastannut maasta riippumatta ”Very educated country!”
Välillä on hyvä, että yhteistä kieltä ei juuri ole. Japanissa suomea voi nimittäin käyttää salakielenä, kuten asiayhteydessä ”Hei kato, toi lihava kundi näyttää ihan suomalaiselta!”
IV
Kohteliaisuudesta.
Keskeinen elementti Kaukoidän yhteiskunnissa, etenkin Japanissa, on kohteliaisuutta ihannoiva kulttuuri. Joskus kohteliaisuuden väitetään olevan vain pintapuolista, mutta toisaalta kohteliaisuus lienee asia, joka viime kädessä on jo määritelmällisesti ulkokohtaista. Japanilaisessa yhteiskunnassa on joka tapauksessa viety koominen pokkurointi loogiseen päätepisteeseensä. Koska emme kuuluneet Japanin 125-miljoonaiseen sisäpiiriin, emme päässeet kokemaan omakohtaisesti muita kuin ulkomaalaisten suuntaan kohdistettuja nöyristelyrituaaleja. Tietenkin yritimme tarkkailla myös paikallisten keskinäistä käyttäytymistä sikäli kuin se oli turistin ominaisuudessa mahdollista.
Palvelu hotellissamme oli vähintäänkin innokasta. Koska saavuimme hotelliin ohjeiden vastaisesti pari tuntia etuajassa, jouduimme odottamaan huoneemme avainta kymmenkunta minuuttia. Hyvitykseksi tästä suuresta vääryydestä meille annettiin drinkkiliput! Tilasin omalla lipullani hotellin baarissa jääteen, joka osoittautui kaikkien aikojen laimeimmaksi jääteeksi. Tarjoilija toi minulle vielä vesikannun, jolla juomaa saattoi laimentaa, jos piti sitä sietämättömän vahvana. Touché.
Huonoa palvelua saimme lähinnä eräässä sushiravintolassa, jossa kävimme useita kertoja. Kassalla toiminut vanha mies tuijotti meitä aina vihaisesti eikä puhunut meille sanaakaan, mikä ei käsittääksemme ollut ainakaan kunnioituksen osoitus. Meille jäi epäselväksi, mikä oli käyttäytymisen taustalla. Lausuimmeko vahingossa sanan arigatō (kiitos) väärin? Tarkoittiko jokin eleemme tai maneerimme ”Haluan häpäistä saastaiset esi-isäsi”? Sylkäisimmekö ravintolan lattialle väärällä tavalla? Asia jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
Suhtautuminen ulkomaalaisiin oli muutenkin paikoin hämmästystä herättävää: eräänä iltana kadulla kävellessämme muuan lyhytkokoinen tyylikäs keski-ikäinen pukumies huusi ohi kulkiessaan meille lähietäisyydeltä ”Böö!” Emme ole vieläkään toipuneet tämän 160-senttisen Godzillan hyökkäyksen aiheuttamasta järkytyksestä.
V
Teknologiasta.
Japanilaisten suhde teknologiaan on mielenkiintoinen. Tokiolaisesta elämänmuodosta välittyy ristiriitainen ”retrofuturistinen” tunnelma. Vaikuttaa siltä, että teknologiaan suhtaudutaan pragmaattisesti: teknologiaa ei pelätä, vaan sitä käytetään sen suurempia miettimättä tilanteissa, joissa sillä on tehtävänsä. Toisaalta teknologian synnyttämiin ongelmiin ei välttämättä suhtauduta aina kriittisesti eikä tällaisiin ongelmiin liittyviä mutkia välttämättä oiota.
Esimerkiksi Naritan lentokentän kakkosterminaalissa on automatisoitu sukkulajuna, joka kuljettaa matkustajia terminaalin osasta toiseen noin sadan metrin matkan. Kyseessä lienee tehottomin mahdollinen tapa muuttaa ihmisten sijaintipaikkaa sadalla metrillä, sillä odotusaikoineen matka vie yhteen suuntaan keskimäärin muutaman minuutin. Jos sukkula korvattaisiin yhdyskäytävällä, kävelymatka kestäisi alle minuutin eikä huoltoa, varaosia tai sähköä tarvittaisi samassa määrin. Huvittavinta kyseisessä superjunassa on, että vaikka se kulkee edestakaisin kahden pisteen välillä, vaunuissa on silti kyltit, joissa muistutetaan jäämään pois oikealla pysäkillä ja huomautetaan, etteivät kaikki sukkulat pysähdy kaikilla pysäkeillä.
Maailman vanhin ”Kuin kaksi marjaa” -vitsi:
Helsingin metrokartta — ote Tokion metrokartasta.
Meikäläisestä näkökulmasta nurinkurinen suhtautuminen teknologiaan ilmeni myös ravintoloissa, joissa tarjoilija kirjasi ateriatilaukset ylös Necin digitaalisella taskumuistiolla mutta joissa luottokortti ei kelvannut. Toisaalta Japanissa on otettu käyttöön teknologiaa, jota ei voisi Suomessa koskaan käyttää ilkivallan vuoksi, kuten rahastusautomaatit, joiden kautta hoituu muun muassa joidenkin ravintoloiden rahaliikenne. Tällainen arkipäiväinen teknologia tuntui miellyttävältä jo siksi, että se oli niin teknisesti kuin esteettisestikin yleensä ensiluokkaisesti toteutettua. Pieteetillä laadittuja sähköisiä valotauluja oli niin ikään ilo katsella, vaikka niiden tyyli toikin välillä mieleen 1980-luvun MSX-tietokonepelit.
Tässä valotaulussa oli animaatio rakennusmiehestä, joka syvään kumartaen pahoitteli tietyömaan aiheuttamaa haittaa.
VI
Herkuista.
Tarjoilija, keitossani on kärpänen ja juomani on sakea!
On sanottu, että Tokio on maailman kulinaristinen (kulinaarinen?) pääkaupunki. Voimme yhtyä tähän käsitykseen, mutta vain siksi, että Tokyo Disneyland™©® ja Naritan lentokenttä sijaitsevat Tokion ulkopuolella. Molemmista sai näet häkellyttävän kehnoa ruokaa hätkähdyttävän kalliilla. Maailman kulinarillisessa pääkaupungissa oli myös yllättävän vaikeaa löytää kasvisruokaa tai tuoreita vihanneksia muualta kuin Subwaysta – jonka mainoslause Japanissa kuuluu ”The Natural Ideal Style of eating vegetable.” (Sic!)
Monelle suomalaiselle ajatus sushista tuntuu melko eksoottiselta. Sushi on kuitenkin maailman jokseenkin paras keksintö ja siis kokeilemisen arvoinen kokemus, vaikka oudot tykötarpeet kuten tuore lohi ja valkoinen riisi voivatkin tuntua suomalaisen näkökulmasta erikoisilta ja pelottavilta. Maailman toiseksi paras keksintö onkin sitten kaiten-zushi eli maanpäällinen paratiisi, jossa taivaallisia sushiherkkuja voi poimia vapaasti liukuhihnalta.
Yleinen harhakuvitelma on, että Tokiossa ruoka olisi kallista esimerkiksi Suomeen verrattuna. Tokiosta toki saa varmasti myös äärimmäisen kalliita herkkuja, jos niitä välttämättä haluaa, mutta ruoan ja elintarvikkeiden hintataso oli meidän perspektiivistämme yleisesti ottaen hyvin edullinen. Toisaalta ruoan suhteellista kalleutta Suomessa kompensoi suomalaisten selvästi matalampi palkkataso. (Mitä?)
Sakuramochi, hanami-kauden herkku.
Matkakumppanini yliluonnollinen hajuaisti osoittautui kulinariologisissa asioissa varsin hyödylliseksi. Loistavat Beard Papa’s Cream Puff -tuulihatut olivat paikannettavissa Shibuyan asemalta pelkkää tuoksua seuraten. Samoin Asakusasta löytyi pieni paikallinen kaiten-zushi-paikka, joka muutoin oli varsin perusteellisesti piilotettu, mutta sushissa käytetyn riisiviinietikan tuoksu ei jäänyt häneltä huomaamatta.
Japanilaisten herkkujen lisäksi Tokio tarjoaa myös laajan kirjon erilaisia etnisiä ravintoloita. Kävimme muun muassa eräässä ikebukurolaisessa intialaisessa ravintolassa, jossa ruoka oli hyvää ja englannin kieli erinomaista. Jotta monikulturelli kokemus olisi ollut täydellinen, ruokalistassa oli käytetty latinalaisia kirjaimia ja arabialaisia numeroita. Italialaisissa ravintoloissa emme käyneet, koska niissä kaikissa Italian lipun värit olivat väärässä järjestyksessä!
Tokiossa ilmeisesti hallitaan ranska paremmin kuin englanti: Asakusassa sijainneen ravintolan ruokalistassa kaikki aksenttimerkit näyttivät olevan kohdallaan.
VII
Osta toki Tokiosta.
Japani on kulutusfriikin unelma ja muodin Mekka. Täällä in on out ja the new black on so last season. Kaupallisuutta, pinnallisuutta ja trendikkyyttä ei nähtävästi kyseenalaisteta samassa mittakaavassa kuin länsimaissa, tai sitten japanilainen kulutusyhteiskunta on niin zen, että länsimaalainen ei voi sitä käsittää.
Vannoutuneina materialisteina olimme periaatteessa valmiit ostamaan Tokion tyhjäksi. Itse kuitenkin ostin lähinnä ruokaa, koska olen jo aiemmin ostanut lähes kaikki tarvitsemani tuotteet jostain muualta. Matkakumppanini taas osti kahmalokaupalla Hello Kitty -kännykkäkoruja, joiden valikoima on Tokiossa jonkin verran parempi kuin Suomessa. Ainakaan Yamanote-junalinjalle omistettua kännykkäkorua ei ole kotimaasta vielä löytynyt.
Ginzan kaupunginosan suuret tavaratalot muistuttivat yllättävän paljon Stockaa sillä erotuksella, että vastaavia tavarataloja oli Ginzassa useita vieri vieressä. Maailman suurimmaksi tavarataloksi mainittu, Ikebukurossa sijaitseva Seibu oli sekin kyllä valtava, mutta silti ehkä vain noin kolme kertaa Helsingin Stockan kokoinen – ei siis esimerkiksi kymmenen kertaa isompi, kuten olisi saattanut odottaa. Tavaratalokokemuksemme toivat mieleen New Yorkin Macy’sin tavaratalon: kaupat olivat suuria mutta eivät kovinkaan hämmästyttäviä.
Suurten tavaratalojen ohella Tokiossa on luonnollisesti loputon määrä mielenkiintoisia pikkuputiikkeja. Paljon hehkutettuja Akihabaran elektroniikkaliikkeitä en pitänyt erityisen ihmeellisinä. En vain ymmärrä, mihin tarvitaan kehnolla käyttöliittymällä ja kolmella nestekidenäytöllä varustettuja jännitemuuntajia (tai no, jännitteen muuntamiseen kai). Monien muiden putiikkien ohella ohjelmaamme kuului Kichijōjissa sijaitseva kimonokauppa, mistä voimme kiittää suomalaista Tokio-passi-matkaopasta. Parhaat kimonot oli matkakumppanini harmiksi kuitenkin jo viety, mistä voimme syyttää samaista matkaopasta. Kimonomyyjä nimittäin huuhdahti: ”Ooh! Always Finrando! Another Finrando this morning!”
VIII
Epäloogista.
Tokion ainoa paikka, jossa oli roskia:
tyhjä tontti, jonka aidassa luki ”no litter”
– siis ”ei roskia”.
Palais Ginza -nimisessä rakennuksessa oli Lumielina-hiustenhoitotuotteita myyvän yrityksen konttori. Eli: jos Ginza palais, niin Lumielina sulais. (drum fill)
“All Your Relax Museum”... are belong to us!
Nyt kaikki hattunörtit varmaankin repesivät aivan täysin.
Koska Lontoossa on Surma-niminen autokoulu, Tokiossa on oltava Kita-niminen hammasklinikka.
Hurri tarjoaa akupunktuuria.
PRIME MINISTAR TO THE MAX!
”Rakko”. En keksi tästä mitään hauskaa sanottavaa.
Vierailimme Nikkōn kaupungin historiallisessa temppelissä (japaniksi ”tempura”). Opas kertoi, että tämä ratsu on temppelin pyhä hevonen. Kuvan ottamisen hetkellä se näytti olevan matkalla pyhään wc:hen. Holy toilet, Batman!
Japanilaisen wc:n perustoimintoihin kuuluvat muun muassa kuivaus, hienopesu ja linkous. Pöntönhuuhtelutoiminto on lisävaruste. Pyhän hevosen wc lienee hieman hienompi.
IX
Epilogista.
Palaamme (A)asiaan myöhemmin!