Juha Terhon kotisivu → Proverbiaalinen pöytälaatikko → Tämä sivu

Kypsää tekstiä

Lukion toisen luokan historianopettajani oli innokas ”soveltavien tehtävien” kannattaja. Hän halusi, ettei historian ja muiden reaali­aineiden opiskelu olisi ulkoa opettelua vaan omatoimista päättelyä ja soveltamista.

Oikeassahan hän olikin, mutta hienojen opetusteknisten innovaatioiden käytännön toteutus jää usein pahasti ontumaan. Hyvänä esimerkkinä voi mainita mind map -muistiin­pano­teknii­kan, joka on typerimpiä tietämiäni keksintöjä. Se saattaa kuitenkin toimia jossain määrin, jos oppilas käyttää sitä vapaaehtoisesti. Jotkut itseään fiksuina pitävät opettajat ovat kuitenkin päättäneet pakottaa oppilaansa käyttämään kyseistä menetelmää. Tuloksen voi arvata.

Tässä tarinassa kyse ei kuitenkaan ole mind map -tekniikasta. Luokallani oli lukion historian kolmannen kurssin koe 22.9.1993. Kokeessa oli opettajan rakastamia soveltavia tehtäviä, joista kaksi piti valita. Yksi tehtävä hoitui helposti. Tyypilliseen tapaani olin kuitenkin jättänyt lukematta kokeeseen, enkä siksi löytänyt toista tehtävää, johon olisin pystynyt tiedoillani asiallisesti vastaamaan. Päätin kuitenkin kokeilla nuijasotaa käsittelevää tehtävää, vaikken silloin edes tiennyt, millä vuosisadalla nuijasota käytiin tai keitä sodan osapuolet olivat.

Tehtävänannossa annettiin näyte/lyhennelmä kahdesta nuijasotaa käsittelevästä tutkimuk­sesta ja yhdestä nuijasodasta kertovasta runosta. Vastauksessa piti verrata ja käsitellä tutkimuksia ja runoa ja pohtia (”pohtia” lienee soveltavien tehtävien yleisin sana) sitä, miksi niiden näkökulmat sotaan olivat erilaisia.

Vaikka en tiennyt nuijasodasta käytännöllisesti katsoen mitään, kaikki vastaamiseen tarvittava selvisi tehtävänannosta ikään kuin vihjauksen­omaisesti. Käytin hieman maalais­järkeä ja sain kysymyksen ja aineiston perusteella selville seuraavat asiat:

Näillä käytännöllisesti katsoen olemattomilla tiedoilla sain aikaiseksi seuraavan esseen:

Heikki Ylikankaan tutkimus ja Kaarlo Kramsun ”Ilkka” antavat jotakuinkin saman kuvan nuijasodasta. Heidän mukaansa nuijasota oli oikeutettu taistelu, jossa talonpojat pyrkivät saamaan oikeuksia. Heillä oli tavallisesti ainoastaan velvollisuuksia; heidän oli tehtävä kovaa työtä ja käytävä sotia, mutta palkaksi he saivat vain vero­velvollisuuden. Virkamiehet olivat lahjottavissa ja korruptiota oli jonkin verran. Talonpojat olivat rikkaiden ylempien säätyjen sorron alla.

1970-luvulla tehdyssä tutkimuksessa asetetaan talonpojat ”sankarien” asemaan, vaikka heidän kapinansa oli osittain epätoivoista. Sääty-yhteiskunnan vakiintuessa oikeudet siirtyivät ylemmille säädyille ja talonpojille jäi velvollisuuksia. Nämä tekijät yhdessä johtivat tutkimuksen mukaan väki­valtaisuuksien kautta kapinaan. Koska tutkimus oli vapaammalta 70-luvulta, syyllisiksi asetettiin rikkaat ylemmät säädyt.

Runossa ”Ilkka” annetaan se käsitys, että asioille on tehtävä jotakin, käytävä kapinaan. Samalla tehdään oikeuden vuoksi kuolleista sankareita. Runo on todennäköisesti kirjoitettu kansalle oikeuden ja vapauden huumassa; kukapa kirjoittaisi talon­poikien vastaisen runon?

Pertti Renvallin tutkimuksessa kuvataan talonpoikien kapinaa ymmärrettävänä, sillä hänenkin mielestään sorretut talonpojat oli yllytetty Kaarle-herttuan toimesta kapinaan: Talonpoikien innostusta oli sorron ja kaunan lisäksi lisännyt kova yllytys. Tutkimuksessa ymmärretään talonpoikien viha ja lähes oikeutetaan kapina. Kuitenkaan isänmaan edun vastaisia toimia paheksutaan, mutta syy asetetaan enimmäkseen Kaarle-herttuan niskoille. Vaikka tämän tutkimuksen mukaan talonpojatkaan eivät olleet aivan syyntakeettomia, pääsyy oli Kaarlessa ja kor­rup­toi­tu­neis­sa ylemmissä säädyissä.

Koska tutkimus on tehty 30-luvulla, jolloin esivaltaa oli toteltava ja kunnioitettava, kapinointia (sic) kruunua vastaan oli paheksuttavaa. Näin aikakausien periaatteet ym. ulkoiset tekijät ovat vaikuttaneet tutkimusten/runojen sisältöön ja asenteeseen.

Esseeni ei ole mielestäni ollenkaan hyvä: siinä on toistoa, lapsellisuuksia, epä­johdon­mukaisuuksia, huonoja rakenteita, toistoa ja jopa asiavirheitä. Sisältöä ei ole nimeksikään. Essee ansaitsisi ehkä yksi tai kaksi pistettä kuudesta.

Opettajan mielestä essee oli kuitenkin erinomainen, sillä sain siitä täydet 6 pistettä. Loppuun oli kirjoitettu seuraava kommentti: ”Hyvä! Kypsää tekstiä!” Ohessa kuva alkuperäisestä kokeesta.

(Kuva alkuperäisestä kokeesta)

Kaikissa kokeissa opettajaa voi tietysti huijata jossain määrin, mutta tämäntyyppisissä ”soveltavissa” tehtävissä se on liian helppoa, ainakin jos opettaja on tarpeeksi sinisilmäinen. Päädyinkin luokkakavereideni kanssa siihen tulokseen, että kaikkiin historian kysymyksiin kelpaa vastaukseksi ”sisäinen hajanaisuus” tai ”aktiivinen rooli”, esim. ”Toinen maailmansota johtui Euroopan sisäisestä hajanai­suudesta ja Saksan aktii­visesta roolista” tai ”Nuijasodan syyt olivat sääty-yhteis­kunnan sisäinen haja­naisuus ja talon­poikien aktiivinen rooli”.

Oikeanlaisesta vastaus­tekniikasta oli useasti hyötyä myös myöhemmissä opinnoissani: alla oleva vastaukseni erääseen Helsingin yliopiston nimeltä­mainitsemattoman tiedekunnan nimeltä­mainitsemattoman laitoksen tenttiin tuotti kymmenen pistettä kahdesta­toista, vaikka vastaukseni pituus on vain yhdeksän virkettä.

Rudolf Sohmin kuvauksessa roomalaisen oikeuden kehityksestä korostetaan voimakkaasti oikeuden kehittymistä ”pelto­kansalaisuuden” ja ”kaupunkilais­oikeuden” kautta (ennen keisariaikaa) kohti sitä ”maailmanoikeutta”, jollaiseksi se tuli myöhemmin (keisariajan alettua) muodostumaan. Plebeijien ja patriisien keskinäinen suhde, maan­omistus­olot ja ei-roomalaisten asema (ja sen vähittäinen vahvistuminen roomalaisessa oikeudessa) nähdään Sohmin kirjoituksessa keskeisinä tekijöinä siinä, miten roomalainen oikeus kehittyi varsinaiseksi kaupunki­oikeudeksi. Samalla nähdään tämä kehitys ”tietoisena” tai tietyllä tavalla ”päämäärä­hakuisena” suuntautumisena kohti sitä tilannetta, jonka roomalainen oikeus saavutti tasavallan kauden lähestyessä loppuaan. Tässä tärkeinä tekijöinä Sohm pitää erityisesti peregriinien jus gentium -oikeuden nousua Rooman jus civilen rinnalle. Myös Tellegen-Couperus huomioi nämä roomalaisen oikeuden ”kansain­välis­tymisen” ja Rooman suur­valta-aseman syntymisen yhteydessä tapahtuneet muutokset, mutta kiinnittää huomiota myös oikeuden tietynlaiseen maal­lis­tu­mi­seen ja li­be­ra­li­soi­tu­mi­seen. Samalla Tellegen-Couperus painottaa enemmän varsinkin Rooman valtakunnan taloudessa tapahtuneita muutoksia ja niiden vaikutusta roomalaisen oikeuden kehitykseen. Sohmin ja Tellegen-Couperusin eri lähtökohdista – ja heidän kirjoitustensa julkaisun eri aikakausista – kertoo myös Sohmin tapa tehdä rinnastuksia saksalaiseen oikeus­historiaan. Vastaavasti eri näkemykset ja erilaiset painotukset näkyvät siinä, kuinka Sohm pitää siviilioikeutta ja erityisesti sen alan laajentumista sekä maaomaisuuden merkittävää asemaa keskeisimpänä tekijänä roomalaisen oikeuden kehityksessä, kun taas Tellegen-Couperus painottaa enemmän muidenkin oikeudenalojen sekä yhteiskunnan kokonaiskuvan (mm. väestöpohjan ja talouden yleisemmin katsottuna) muuttumista siviili­oikeuden muutosten lisäksi. Yleisesti ottaen voitaneen sanoa, että Tellegen-Couperusin esitys edustaa Sohmin kirjoitusta modernimpaa näkemystä oikeudellisten olojen ja oikeus­järjestelmän muuttumisesta yhteiskunnan muuttuessa.

Mainittakoon, että tässäkin tapauksessa kyse oli aineisto­tehtävästä. Yleiseksi ohjeeksi aineisto­tehtäviin toteaisin siis, että etsi korvaa ja leikkaa liimaa!

Yhteystiedot