Varusmiespalvelus on tunnetusti v-mäinen hc-kokemus, mutta kaiken p:n seassa on h-hetkiäkin; siis hienoja hetkiä. Tällä sivulla kerron armeija-ajaltani muutaman tapauksen, joille voi nauraakin.
En ollut armeijassa mikään tarkka-ampujamestari, päinvastoin. Armeijan loppuvaiheessa olin kaiketi kehittynyt keskitason ampujaksi, mutta alokaskaudella tulokseni eivät olleet järin kaksisia.
Puolustusvoimien tavallisin ampumaharjoitus suoritetaan ampumalla kaksitoista laukausta 150 metrin etäisyydellä olevaan maalitauluun. Tulokset tarkistetaan siten, että kukin kävelee oman taulunsa luokse, minkä jälkeen esimies tarkistaa tuloksen.
Kerran harjoitus oli sujunut osaltani tavallistakin huonommin. Tuloksia oli tarkistamassa ylikersantti P, armeijassa ”kesäkessuna” ollut fysiikan opiskelija, joka tunnettiin omintakeisesta ulosannistaan ja keskivertokapiaista hintelämmästä fysiikastaan (sic).
Kun ylik P diminutiivisine habituksineen saapui kohdalleni, esittelin tauluni hänelle sääntöjen mukaisesti: ”Herra ylikersantti! Tykkimies Terhon taulu!”
Ylikersantti katsoi tauluani hämmästellen. Siinä oli kahdentoista laukauksen jäljiltä vain yksi vaivainen reikä, joka kuitenkin oli lähes napakympissä. Ylikersantti tuijotti tuiman oloisesti minua, vilkaisi sitten tauluani uudelleen, katsoi minuun vielä kerran ja tokaisi lakoniseen tyyliinsä: ”Jahas.”
Pyrin pitämään pokerinaamani ja vastasin seuraavasti: ”Herra ylikersantti, kaikki kakstoista luotia on ilmeisesti mennyt samasta reiästä.”
Ylik P tuijotti minua murhaavasti ja lausui ennen seuraavan taulun luokse siirtymistä: ”Vahvasti epäilen... tuota hypoteesia.”
Tässä tarinassa ei ole periaatteessa mitään hauskaa, mutta varusmiesten keskuudessa esiintyvälle tyhmyydelle ei voi olla nauramatta.
Taisteluharjoituksen päätteeksi on tapana tyhjentää ase patruunoista, jotta onnettomuuksilta vältyttäisiin. Tämä tehdään yleensä esimiesten ohjauksessa. Taisteluharjoituksissa käytetään ”räkäpäitä” eli paukkupatruunoita, joten hengenvaarallisia tilanteita on ladatullakin aseella vaikea saada aikaan. Rynnäkkökiväärin laukaus voi silti aiheuttaa vakavia kuulovammoja, jos kuulosuojaimet eivät ole enää päässä.
Rynnäkkökiväärin tyhjentäminen patruunoista on sen verran perusteellinen ja huolellisesti ohjattu toimenpide, että sen mokaaminen on mahdotonta. Silti aina silloin tällöin joku onnistuu tekemään jotain täysin virheellistä.
Toisella alokasleirilläni erään taisteluharjoituksen päätteeksi tyhjennettiin ase patruunoista. Noin viisikymmentä varusmiestä oli jo poistanut kuulosuojaimensa ja seisoi kolmirivissä rynnäkkökiväärit olalla. Harjoitusta johtanut vänrikki ohjasi patruunoiden poistoa seuraavilla, täysin oikeaoppisilla komennoilla:
”Lipas – irrota! Kaksi latausliikettä tehkää! Tähdätkää ilmaan; tyhjä laukaus, varmistus. Näin tehkää.”
Paria sekuntia myöhemmin kuultiin noin 49 klik-ääntä ja yksi jumalaton pamaus. Kaikkien korvat soivat tämän jälkeen, mutta onneksi kenenkään kuulo ei vaurioitunut pysyvästi.
Kun ladatun aseen laukaisemiseen syyllistyneeltä idiootilta kysyttiin, miten ihmeessä hän oli kyennyt ”kämmäämään” täysin idioottivarman rutiinioperaation, kyseinen neropatti vastasi seuraavasti:
”No, mä ajattelin, että ei mun tarvitse varmistua siitä, että se ase on tyhjä. Kun se on kuitenkin jo valmiiksi tyhjä, niin mulle riittää se pelkkä tyhjä laukaus eikä latausliikkeitä tarvita.”
Saa suorittaa.
Siihen aikaan kun suoritin varusmiespalvelusta, käytössä oli sen tyyppinen palvelukseenastumisjärjestelmä, jossa johtajakoulutuksen saaneet varusmiehet kotiutuivat muutamaa kuukautta aiemmin kuin heidän kouluttamansa miehistö. Varusmiesesimiesten taholta esiintyi tietenkin jatkuvaa naljailua miehistöä kohtaan, koska miehistön TJ oli reilusti suurempi kuin heillä.
Melko suosittu temppu oli huijata alaiset sanomaan esimiesten TJ-luku vahingossa. Jos esimerkiksi hypoteettisen korpraali Omanimen kotiutumiseen olisi ollut kunniattomat 105 päivää ja fiktiivisen alikersantti Nönnönnöön kotiutumiseen mitättömät 57, alik Nönnönnöö olisi saattanut esittää korpr Omanimelle seuraavanlaisen kysymyksen: ”Korpraali Omanimi, mikäs se olikaan se sen elokuvan nimi, jossa tapahtui lentokonekaappaus ja pääosassa oli Wesley Snipes? Matkustaja jotain, mutta mitä?” Jos Omanimi ei tällaisessa tilanteessa ollut skarppina, hän olisi möläyttänyt vahingossa oikean vastauksen – ”Matkustaja 57” – nöyryyttäen samalla itseään lausuessaan alikersanttinsa alhaisen TJ-lukeman huomaamattaan ääneen.
Menin armeijaan saapumiserässä II/97, ja varusmiesesimieheni olivat näin ollen erää I/97, joka kotiutui 9. joulukuuta 1997. Kun olimme erään ampumaharjoituksen tauolla 20. marraskuuta 1997, jaoksemme virkaintoinen kokelas, savonlinnalainen R, yritti saada alaisiaan sanomaan vahingossa esimiesten TJ:tä, joka oli silloin vaivaiset 19. Koska kyseisen kokelaan ikä sattui tuolloin olemaan niin ikään 19, kokelas R kävi arvuuttamaan ikäänsä, jotta voisi hehkuttaa TJ-lukuaan arvauksen osuttua oikealle kohdalle. Ikävä kyllä R erehtyi valitsemaan väärän henkilön nokkeluuksiensa kohteeksi.
Porukkamme istuskellessa tupakkapaikan ympärillä R kysyi minulta seuraavasti: ”Terho, yrittäkääs arvata mun ikä. Minkä ikänen mä oon? Mitä veikkaatte?”
Aavistin, mistä oli kyse, ja osasin vastata tavalla, jota kokelas R ei odottanut. Jokaisella varusmiehellä on näet ns. varusmieskortti, jossa varusmiehen henkilötiedot näkyvät ja jotka yksikössämme oli tapana palauttaa yhteiseen lasikaappiin lomalta paluun yhteydessä. Aina omaa korttiani palauttaessani olin vilkaissut kaapin muista korteista mahdollisimman monen varusmiestoverin syntymäajat ja painanut ne mieleeni. Tämän ansiosta saatoin vastata kokelaan kysymykseen suoralta kädeltä seuraavasti:
”Herra kokelas! Olette syntynyt 27. marraskuuta 1977!”
R ei ollut varautunut siihen, että joku tykkimies voisi tietää hänen henkilötietonsa syntymäpäivineen päivineen, ja hetken hiljaisuuden jälkeen kokelas vastasi:
”Mitääh? Siis ööh, joo, pitää paikkansa, Terho. Mutta mun ikä, yrittäkääs arvata mun ikä, tai siis... eiku, äh. No, antaa olla.”
Sotilastaitoni eivät armeijassa osoittautuneet kovinkaan hääppöisiksi, sillä vastoin kaikkia odotuksiani varusmiespalvelus ei koostunutkaan pelkistä paperihommista. Kerran kun yksikkömme osallistui kovapanosammuntoihin eräällä ilmatorjuntaleirillä, pääsin kuitenkin loistamaan poikkeuksellisella tavalla.
Leiri pidettiin Kotkan edustalla sijaitsevassa Rankin saaressa, jonka ulkopaikkakuntalaiset tuntevat lähinnä merisäätiedotuksista. (”Kotka–Rankki, pohjoiskoillinen kaksi, ohutta yläpilveä.”) Kenttäruokailun yhteydessä satuin ohimennen kuulemaan muutaman luutnantin ja yliluutnantin keskustelun horisontissa näkyneiden saarten nimistä ja etäisyyksistä. Keskusteluun osallistui innokkaasti eräs poikkeuksellisen sotilaallisen oloinen ja kovaääninen luutnantti X, joka oli useimpien varusmiesten mielestä varsin pelottava ilmestys, vaikka loppujen lopuksi kyseessä olikin ilmeisesti lupsakan joviaali eli reteän rempseä mies. Letkeä jopa. Painoin kapiaisten keskustelusta kuulemani tiedot joka tapauksessa mieleeni, kuten minulla on yleensä tapana tehdä.
Seuraavana päivänä istuin ”asemapaikallani” tykin päällä odottamassa, että ampumaharjoituksissa oleva tauko loppuisi. Tällöin luutnantti X saapui yllättäen paikalle ja ryhtyi esittämään vaativia kysymyksiä tykkimiehille.
”Terho! Tiedättekö, mikä tuo saari tuolla horisontissa on?”
Koska olin sattumalta kuullut edellisen päivän keskustelun, satuin tietämään oikeat vastaukset: ”Se taitaa olla Suursaari, herra luutnantti.”
”Oho! Erinomaista! Minkähän verran arvioisitte, että sinne olisi täältä matkaa?”
Olin miettivinäni hetken ja esitin sitten mukamas arvioni: ”Noooh... nyt tästä katsoen mä sanoisin, että sinne on tästä todennäköisesti sellaiset kolmekymmentä, kolmekymmentäviisi... todennäköisesti kolmekymmentäkaksi kilometriä.”
”Jumalauta! Täsmälleen oikein! Terho, te olette tämän patterin paras tykkimies!”